Kirja-arvostelu: Myrskynsilmä, Rebecca Yarros.

Myrskynsilmä, Rebecca Yarros.

Kolmas ja toistaiseksi viimeisin osa Rebecca Yarrosin Empyreum -sarjasta on hyvin erilainen, kuin kaksi aiempaa kirjaa. Rakastin Siiveniskua ja Rautaliekkiä, ja vaikka Myrskynsilmä oli myös hieno teos, se mursi sydämeni. 

Myrskynsilmässä tuho, ahdistus ja pelko ovat koko ajan läsnä. Enää ei vain valmistauduta sotaan, vaan eletään sitä. Aiempien osien kepeät ja latautuneet keskustelut loistavat poissaolollaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (kiitos Ridocille niistä muutamista vitseistä). Romantiikka on surun ja menettämisen pelon värjäämää. Miten tästä kaikesta selvitään?

Kirjassa Navarren maailmaa laajennetaan, ja mantereelta siirrytään saarivaltioille. Historian lisäksi opimme uutta päähenkilöistä ja heidän taustoistaan. Tavallisesti tämän lukeminen olisi kiinnostavaa, mutta nyt kun tiesin, että kirja päättyy tuhoisimpaan cliffhangeriin ikinä, oli lukeminen tuskaisen nautinnollista. Olen silti iloinen, että tiesin ja valmistauduin loppuun ajoissa, koska muuten en varmaan olisi selvinnyt siitä. En ole ikinä ennen kokenut sellaista kirjakrapulaa, kuin tämän kirjan jälkeen. Itkin lähes koko ajan viimeisten sadan sivun aikana, ja en ymmärrä miten kykenen odottamaan, että Yarros kirjoittaa tämän sarjan loppuun?

Pidin siitä, miten tässä kirjassa korostettiin, että Violetkaan ei ole kaikessa akateemisessa paras, vaikka ensimmäisessä osassa näin yleensä olikin. Hän myöntyi itsekin, että hänen ei tarvitse osata kaikkea, ja voi pyytää apua ja nojata oman tiiminsä osaamiseen, sen sijaan että selviäisi kaikesta yksin. Tämä oli virkistävää ajattelua verrattuna perinteisiin sankarirooleihin. 

Nyt yritän palata tämän vuoristoradan jälkeen normaaliin elämään, ja ensiavuksi luen Siiveniskun uudelleen. Ostin itselleni erikoispainoksen jossa on ne muutamat bonusluvut, joten sehän on kuin melkein täysin uusi kirja eikö vain? Ehkä päätän lukemisen juuri ennen lopputaistelua, niin jää hyvä fiiliskin. :D