Rihmasto, Camilla Nissinen.

Rihmasto, Camilla Nissinen.

Rihmasto on monitasoinen kertomus Ilmarista, hänen tyttärestään Eevasta, lapsenlapsesta Almasta ja tämän perheestä. Kirja keskittyy sukupolvelta toiselle kulkeviin traumoihin, ja niiden kanssa elämiseen. Miten yksi yrittää viimeiseen asti välttää oman isänsä virheet, mutta epäonnistuu silti. Toinen yrittää myös, mutta luovuttaa kesken. Kolmas ei enää edes tiedä mitä menneisyydessä oikeasti tapahtui, mutta kantaa taakan silti, siirtää sen eteenpäin. Miten kierre katkaistaan?

Tiivistettynä voisi sanoa, että Rihmasto on hieno ja surullinen teos, jonka tapahtumat tulevat iholle eivätkä päästä lukijaa helpolla. Päähenkilö Alman tuskaisuus tuntuu rintaa puristavana ahdistuksena kirjan alussa, vauvan loputon itku soi korvissa. Lopussa teksti purkaantuu lukijan kyyneleinä. Lukiessa turhauttaa kun Alma ei pyydä apua, ja suututtaa kun lähipiiri on hänen hädälleen sokea.

Menneisyys ei ole sen kevyempää aiheiltaan. Lukijalle vihjataan paljon, mutta kerrotaan vain vähän. Vastaukset jäävät pimentoon, mutta luulen kuitenkin tietäväni, miksi Eevan takin napit olivat revenneet ja mitä Heikin erikoinen käytös kokolla tarkoitti. Alman lapsuudesta taas lapsen muistot ovat hatarat, joten asioita jää lukijan tulkinnan varaan. Ilmarin tekoja ja tekemättä jättämisiä ei pahemmin selitellä - muistisairaus on jo pyyhkinyt suurimman osan pois.

Yleisesti sanotaan, että vasta neljäs sukupolvi on vapaa sodan traumoista. Nissinen kirjoittaa tämän auki lukijoille käytännön esimerkein. Hänen tekstinsä on hienovaraista ja vihjailevaa, hän johdattaa lukijan oikeille jäljille varovaisesti. Kulttuurinen tuntemus on hänen kirjoissaan huipussaan, samoin kaunis Pohjois-Karjalan murre. 

Vaikka Rihmasto sai minut itkemään, olen iloinen että luin sen.