Kirja-arvostelu: Halla, Maritta Lintunen.

Halla, Maritta Lintunen.

 

”Isovihan aikana 1713 Pieta pakenee vainolaista ja rakastuu Hallan naimisissa olevaan isäntään.

Suurten nälkävuosien jälkeen autioituneelle tilalle muuttaa rivakka Eliina, jota omatunto soimaa oman onnen eteen tehdyistä valinnoista.

Eliinan pojantyttären Tuomikin lähdettyä siirtolaiseksi tila jää tyhjilleen, kunnes 1960-luvulla tilalle asettuu Hilja, joka tekee rakkaudessa rohkean valinnan.

2020-luvulla Hallaa riepottelevat uuden teknologian tuulet, hirrenraossa odottaa yllätys vuosisatojen takaa.”

Maritta Lintusen teos kertoo Halla -nimisen tilan kautta palasen Suomen historiaa, 1700-luvulta aina nykyaikaan asti. Sukupolvi toisensa perään vaihtuvat Hallassa, ja välillä tila unohtuu metsän peittoon, vain löytyäkseen taas uudelleen. Pieta, Eliina, Tuomikki ja Hilja asuvat kaikki jossain vaiheessa elämäänsä Hallassa. Osa heistä syntyy Hallaan, osa kuolee siellä, osa menettää tilan muutoin. Mutta Halla pysyy, kuten myös karsikkopetäjä johon asukkaiden kuolinvuodet on alusta asti kaiverrettu.

Rakastan tällaisia kirjoja, joissa fiktion kautta kuvaillaan aivan tavallisten suomalaisten ihmisten elämää läpi vuosien. Tässä kirjassa kaiken kruunaa Lintusen upea kieli, joka huipentuu lopussa, kun Hallaa ja Korpivaaraa hyvästellään. Niin kauniisti hän kuvaa kuusikot, riihen, puron ja vaarat. Olisin voinut lukea tätä vielä tuplasti lisää, syventyen eri aikakausien tarinoihin. Nyt tuntui välillä, että tarinat jäivät vähän kesken, kun jo siirryttiin seuraavaan sukupolveen. 

Kirja myös herätti minussa paljon ajatuksia vanhoista autioituvista sukutiloista. Monelle pystyyn lahoavat rakennukset korven keskellä voivat olla ikuinen riesa, mutta itse huomaan kaiholla ajattelevani, että olisipa minunkin suvussani tällainen paikka, jotain pysyvää ja konkreettista, johon palata. Näin nostalgisesti kirjoitettuna ajatus kuulostaa varmasti paljon paremmalta, kuin mitä se käytännössä olisi.

Wsoy 2026.