Kirja-arvostelu: Siiveniskujen valtakunta, Sarah J. Maas.

Siiveniskujen valtakunta, Sarah J. Maas.

"Sinä et pelkää. Sinä et horju. Sinä et taivu.
Muista, että olet susi, eikä sinua voi vangita häkkiin."

"Feyren maailma on uhattuna. Hän on jättänyt taakseen Yön valtakunnan ja palannut Kevään hoviin vakoilemaan ja selvittämään sen valtiaan sotasuunnitelmia. Vaakalaudalla on niin ihmisten kuin haltioidenkin vapaus. Feyren pyrkiessä pelastamaan kaikki rakkaansa hänen on päätettävä, kehen voi luottaa. Yksikin lipsahdus voi koitua hänen kohtalokseen, ja syöstä maailman tuhoon."

Huom, sisältää spoilereita!

Jos Usvatuulen Valtakunta oli tämän sarjan paras kirja, niin Siiveniskujen Valtakunta ei ole yhtään kaukainen kakkonen. Tässä kirjassa Feyre todella ottaa oman paikkansa ja valtansa, ja näyttää millainen hän on - vahva ja kuitenkin myös kiltti. Romantiikka sen sijaan valitettavasti jää tässä kirjassa taka-alalle, kun tilaa saa lähinnä kipu, kuolema, sota ja tuho. Kevyttä lukemista siis! Kirjan viimeinen kolmannes on lähes pelkästään taistelua toisensa perään, ja Maas on kirjoittanut nämä kohtaukset upeasti, suorastaan eeppisesti. Nämä sivut jäävät historiaan. Jos ensimmäisessä sarjan kirjassa tahti mateli, niin tässä osassa se lentää. Melkein tekisi mieli lukea tämä heti uudestaan, jotta varmasti huomaisin kaiken mitä tapahtui. 

Olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos rakkautta olisi ollut mukana sen verran kuin edellisessä osassa. Nyt tuntui, että Feyre ja Rhys hädintuskin lainkaan puhuivat kahden kesken. Kaikki se jäi sodan ja poliittisen draaman jalkoihin. Eniten kuitenkin vaivasi lopun uhraus, ja sen jälkimainingit. Oikeasti, jos puolisosi olisi juuri kuollut ja ihmeellisesti palautettu henkiin, niin suostuisitko irrottamaan tämän kädestä hetkeksikään? Minä en, en sekunniksikaan, vaikka mikä olisi. Saatikka sitten, että kohta toinen jo vain rupattelee teltassa joidenkin vanhojen kavereiden kanssa. Tässä kohtaa teki mieli kiljua "mitä hittoa Maas, eikö näiden pitänyt olla rakastuneita sielunkumppaneita?" Ärsyttää yhä, miten muuten upea tarina sai tuollaisen kohtauksen osakseen.

Tunnustus, en vieläkään pidä Nestasta. Enkä pidä siitä, miten nopeasti tässä kirjassa alettiin fokusta siirtää Feyren siskoihin. Feyren oma tarina vasta alkoi, ja tuntuu että sitä alettiin jo sivuuttaa, ja vieläpä huonoilla hahmoilla.

Positiivista, uusi pelottava lempparini on Bryaxis. Oikeasti, miten paha muka voi olla olento, joka asuu kirjastossa ja haluaa vain jutella ja ikkunan? Toivon että hän olisi mukana vielä seuraavissakin osissa, niin ehkä selviän sillä Surielin poismenosta.