Toivoa versovat päivät, Mélissa Da Costa.

Mainos / Arvostelukappale saatu kustantajalta, kiitos Tammi!

Toivoa versovat päivät, Mélissa Da Costa.

"Ei ole enää tunteja tai päiviä, joilla mitata aikaa. Tästä eteenpäin on vain joskus myöhemmin koittavia hetkiä. Ei päivien valoa, ei liioin yön pimeyttä. On vain minä ja suruni tässä hiljaisessa talossa.”

Amande pakenee hirvittävää menetystä Auvergnen maaseudulle, jättäen lähes kaiken taakseen. Hänellä ei ole enää syytä jatkaa elämää, mutta joskus ihmisen ruumis vain jatkaa selviytymistä ja elämistä, vaikkei mieli sitä haluaisikaan. Puolivahingossa Amande kuitenkin kiinnostuu talon villiintyneestä puutarhasta ja jopa pelottavasta kulkukissasta. Ajan myötä, ja pienen avun siivittämänä, puutarha alkaa taas elää. Ja niin tekee myös Amande.

Vaikka tämä kirja onkin fiktiota, niin siinä käydään yksityiskohtaisesti läpi miten kaikki muuttuu, kun menettää jonkun ketä rakastaa. Miten kipu ja suru erottaa ihmisiä toisistaan, vaikkei niin haluaisi käyvän. Miten hyvin merkillistä asioista, esimerkiksi kynttilöistä, voi tulla aivan mielettömän tärkeitä. Ja miten siitä kaikesta surusta voi ehkä myös jollain tavalla selvitä eteenpäin. Ei entisenlaisena, mutta jonkinlaisena. Siitä tämä kirja kertoo.

Minulle tämä kirja oli kahta asiaa: upeasti kirjoitettu fiktiivinen kaunokirja, sekä yhden naisen kokemus elämän murskaavasta surusta. Da Costa kertoo surusta ehkä kaunistellen, mutta tämä on silti yksi aidoimman tuntuisista surukirjoista joita olen lukenut. Ja silti se sopii ihan kaikille ihmisille koskettavaksi lukukokemukseksi. Mitä saat kirjasta irti, riippuu varmasti eniten omista aiemmista elämänkokemuksistasi. Lukemalla saat selvää, suosittelen tätä lämpimästi! Itselleni tämä oli juuri täydellinen kirja tähän hetkeen, ja lukiessa aluksi itkin ja lopussa hymyilin. Uskon lukevani tämän kirjan vielä uudelleen monta kertaa.

Tammi 2025. Kääntäjä Saana Rusi.