Surumerkintöjä, Chimamanda Ngozi Adichie.

 Surumerkintöjä, Chimamanda Ngozi Adichie.

"Yhdysvalloissa asuva tytär saa yhtäkkisen tiedon isänsä kuolemasta. Poikkeusaikojen vuoksi Nigeriaan ei kuitenkaan voi matkustaa - hautajaisia ei voida järjestää ja maailmalle levittäytynyt perhe joutuu suremaan etäisyyden päästä, puhelimen välityksellä. Suru valtaa mielen lisäksi myös ruumiin, se tuntuu särkynä lihaksissa ja painona rinnan päällä."

Luin kirjan etsiessäni lohtua rakkaan koirani poismenoon. Hieman sainkin sitä vaikka tilanteemme toki ovat hyvin erilaiset. Kuitenkin niinkuin rakkaus, niin joskus myös suru yhdistää. 

Adichie kirjoittaa aidosti surusta - jotkin lauseet jäävät kesken kun mieli harhailee. Hän kuvailee myös surun oirehdintaa hyvin. Tämän kirjan luettuani tajusin että minunkin kylkieni kipu johtuu itkemisestä.

Kirja on hyvin lyhyt, pikemminkin essee. Suosittelen sitä muillekin jotka ovat hukassa rakkaan menetyksen jälkeen. Ei tässä vastauksia tule, mutta hetken verran joku jakaa omat ajatukset. Yksi kirjan lause kiteytti harvinaisen hyvin myös minun olotilani:

"Tulen elämään koko loppuelämäni kädet ojennettuina koskettamaan sellaista, mitä ei enää ole."